Mietin illalla nukkumaan mennessä, ja toki pitkin päivää, että mitä jos en opi koskaan rakastamaan lasta koska se on poika. Mulla on ollut jo useamman vuoden sellainen hirveä angsti poikalapsia kohtaan, johtuen varmaan enimmäkseen mieheni lapsesta, joka on ollut todella levoton ja aggressiivinenkin, enkä halua samanlaista lasta kotiini 24/7 katseltavaksi. Jotenkin koen tämän nyt rangaistuksena, koska vihani poikalapsia kohtaan on ollut niin suurta niin näpäytyksenä sitten saan jonkun todella raivostuttavan poikalapsen.
Ja mitä jos tehdään toinenkin lapsi vielä ja sekin on poika, sitten niitä on kaksinkappalein keksimässä kolttosia. Mun oma pikkuveljeni oli ihan hirveä pienenä, rikkoi kaiken eteen tulevan ja oli aikamoinen epeli muutenkin. Ainoa positiivinen asia jonka tästä saan väkisin keksittyä, on se että ainakin noista suvun pojista on edes keskenään toisilleen seuraa. Mieheni on varmaan iloinen poikalapsesta, mutta itse en osaa asiasta iloita - ainakaan vielä. Mitä netistä luin, niin en ole yksinäni näiden tunteiden kanssa ja monilla asia on helpottanut sillä hetkellä kun lapsen on syliinsä saanut.
Toivottavasti näin itselläkin:/
Tuntuu ihan hirveältä tuntea tällaiset tunteet, kun niin moni kärsii lapsettomuudesta ja mekin lasta yritettiin vuodenpäivät. Pitäisi osata olla kiitollinen vain siitä, että lapsi on todennäköisesti kuitenkin terve.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti